Syksyinen hautausmaa kätkee sisälleen monta tarinaa. Siellä kävely on jotenkin rauhoittavaa. Äitini ja isäni haudalla olleet kauniit kukat olivat jo suurelta osin kuihtuneet. Väri oli paennut kukkaisista. Hautausmaalla oli hiljaista, lintujen viserrys oli ainoa havaittava ääni. Mieleeni tunki ajatus ihmisen arvosta ja osallisuudesta.

Mitä se on ja kuinka se määritellään? Olenko arvokas niin kauan kun kykenen antamaan panokseni yhteiskunnalle tai minua tarvitaan? Miten ihmisen käy kun tulee vanhuus, sairaudet tai muu syy, jonka vuoksi joudut jäämään sivuun yhteiskunnan oravanpyörästä. Oletko enää silloin arvokas? Olenko rasite yhteiskunnalle, kun olen toisista ihmisistä riippuvainen?

Äitini oli aikoinaan aikaansaava ihminen. Hän hoiti kodin lähes yksinhuoltajan tavoin, vaikka sellainen ei ollutkaan. Isäni teki yrittäjänä töitä yötä päivää ja vastuu arjesta jäi äidilleni. Äiti oli aina kotona, hän ei siis käynyt kodin ulkopuolella töissä. Minä en ole koskaan ollut päivähoidossa vaan sain viettää kotona päiväni siihen saakka, kunnes koulutien aloitin. ”Varhaiskasvatukseni” sain omalta äidiltä, sisaruksilta ja lähiyhteisöltä.

Äitini antoi elämänsä parhaat vuodet perheen lisäksi myös seurakunnalle. Se oli hänelle rakas paikka, toinen koti. Siellä hän oli osallinen johonkin ja kuului siihen porukkaan. Äitini kohdalla osallisuus ilmeni jäsenten arvostuksena, luottamuksena, vastuunkantamisena. Näitä erilaisia yhteisöjä on meidän jokaisen elämässä. Yhteisö mahdollistaa sosiaalisen vaikuttamisen ja kanssakäymisen, joita jokainen meistä tarvitsee.

Nykyisin kanssakäymisen foorumit ovat muuttuneet. Itse olen myös ”hurahtanut” sosiaalisen median syövereihin jossakin määrin. Onhan se niin helppo ja vaivaton tapa olla osallinen jossakin. Aito yhteisöllisyys on hukassa monella tavalla. Nykyinen elämisen tyyli eristää meitä toisista ihmisistä. Kaivaudumme omiin poteroihimme ja kiireisiimme. Kaipaan jotakin syvällisempää, aitoa pohdintaa, ajatusten vaihtoa ja maailman parantamista ihan kasvotusten.

Tabermanin yksi runo pukee ajatuksen hyvin sanoiksi, ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen…

Viimeiset vuodet vierailin äitini luona usein. Minun silmissä hän oli arvokas ihminen. Vanhuuden myötä elinpiiri kutistui vuokraneliöihin ja hän oli kotinsa vanki. Monikaan ei häntä enää tarvinnut – mutta hän tarvitsi meitä ja me häntä.

Ihmisarvon ymmärtäminen nousee kuoleman lopullisuuden peilistä. Elämän arvo ja kauneus korostuvat, kun tiedostamme ihmisen katoavaisuuden. Jokainen hautakivi kätkee taakseen oman tarinansa. Vasta kuoleman lopullisuuden rinnalla jokainen hetki ovat mielekkäitä elää. Ihmisen arvo on jotakin mitä ei voi rahalla ostaa eikä mitata. Vanhuus ei arvoa vähennä. Kuinka osaisimme sen vielä paremmin osoittaa heille?